Positiivisen psykologian perusajatuksessa on jotain hyvin lohdullista. Se kannustaa jokaista ihmistä löytämään omat vahvuutensa, ja uskoo siihen, että ne ovat jokaisella olemassa olevia ominaisuuksia. Se asettaa ihmiset tasa-arvoiselle viivalle sen suhteen, että jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus löytää omat vahvuutensa ja saavuttaa sitä kautta onnellisuus elämässään. Ajatuksesta tulee hyvin voimaannuttava olo.
Omien vahvuuksien tunnistaminen voi olla hyvin vaikeaa. Olen valmentamisen myötä huomannut, että ihmisen ikään katsomatta voi olla yllättävän vaikea hahmottaa omia vahvuuksiaan. Työkokemuksista on saattanut jäädä mieleen vain epäonnistumisen hetket tai moitteet. Valmentajana olen silloin auttanut näkemään onnistumiset ja vahvuudet. Ikävistä tilanteistakin oppii jotain hyvää, jos osaa katsoa rakentavalla silmällä. Jo yhden tunnin aikana valmennettavan itsetunto on noussut kohisten.
Onko mahdollista olla onnellinen, jos ei voi käyttää elämässään vahvuuksiaan ja saada sitä kautta merkitystä elämälleen? Entä voiko ihminen käyttää jossain elämänalueellaan vahvuuksiaan ja silti olla onneton toisaalla? Ehkäpä tässä tilanteessa näiden elämänalueiden henkilökohtainen painotus ja rooli merkitsevät. Monelle työ merkitsee paljon, koska sitä teemme suurimman osan vuorokaudestamme. Toisaalta on ihmisiä, joilla vasta työpäivän jälkeen avautuu oma merkityksellinen elämä harrastusten, vapaaehtoistyön tai muun merkeissä.
Entä jos teet inhoamaasi työtä päivät läpeensä tienataksesi rahaa matkaan kerran tai kaksi vuodessa. Voitko silloin olla onnellinen matkallakaan, jos mieli on jatkuvasti tottunut tavoittelemaan tulevaa? Silloin ”onnellisuuden hetki” on ikuisesti saavuttamaton.
Onnellisuudelle on ominaista, että se sidotaan tulevaan, tavoiteltavaan. Oman rakennusprojektimme myötä joudun usein vastaamaan kiinnostuneiden kyselyyn muuttopäivästä. Se siintää jossain tulevaisuudessa, mutta olen tietoisesti pyrkinyt olemaan odottamatta sitä liikaa. Pelkään, että silloin koko muu elämä lipuu huomaamatta ohi. Haluan elää onnellista elämää väliaikaisessa ja ahtaassa vuokrakolmiossa. Sitäpaitsi, kun muuttopäivä vihdoin koittaa, en usko onnellisuuteni nousevan kuin hetkellisesti. Sen jälkeen koittaa maininki, joka toivottavasti kestää - ja kestää.
